Mammat reissussa!

Pakkasin tuossa reilu viikko sitten perjantaina kauhean kasan vaatteita, teltan, makuupussin ja muuta roinaa autoon ja suuntasin hyvän ystävän Pirken luokse Kouvolaan. Oltiin sovittu, että lähdetään kahdestaan kahdeksi yöksi jonnekin päin Suomea eikä oltu tehty minkäänlaisia suunnitelmia etukäteen. Siinä iltaa istuessa sitten googlailtiin viikonlopun festaritarjontaa ja päätettiin sivuuttaa Tammerfest ja muut isot tapahtumat ja lauantain määränpääksi valittiin Uusikaupunki ja Karjurock. Sunnuntaille varasimme hotellin Alahärmästä (vai oliko se sittenkin Ylihärmä...) kylpylän yhteydestä eli ajettavaa oli jonkin verran.

Lauantaina starttasimme auton yhdentoista aikaan kohti Riihimäkeä, koska vaikka Helsingin kautta olisi ollut nopein reitti, emme halunneet ajaa tylsää moottoritietä. Lahdessa pysähdyimme Lanttilan-kirppikselle ja teimmekin sieltä muutaman löydön lapsillemme. 

Riihimäellä kävimme lounaalla Kotipizzassa ja siitä sitten jatkettiin kohti Uusikaupunkia. Matkanteko oli rentoa, kun ei ollut takapenkkiläisiä huutelemassa. Kelikin oli vielä tuossa vaiheessa suhteellisen aurinkoinen, vaikka lämpötilassa ei ollutkaan hurraamista. 

 

 

Saimme ajaa hetken Jonne Aaronin keikkabussin perässä.

Olimme varautuneet nukkumaan teltassa leirintäalueella ensimmäisen yön, mutta määränpään lähentyessä soitinkin yhteen hotelliin kyselläkseni vapaita huoneita. Löytyihän sieltä yksi vapaa huone, mutta 130€ oli meille vähän liikaa, joten soitimme vielä leirintäalueelle olisiko siellä sattunut olemaan yhtään mökkiä vapaana ja onneksemme saimme viimeisen vapaan mökin. Perille päästyämme olimme ERITTÄIN tyytyväisiä, ettei tarvinnut ruveta teltanpystytyspuuhiin, koska järkyttävän tuulen ja +12 asteen lämpötilan lisäksi aurinko meni pilveen ja alkoi sataa vettä. Säästä lannistumattomina tyttöinä pistimme kuitenkin Spotifysta musat soimaan, avasimme juomat, lisäsimme meikkiä ja valmistauduimme lähtemään Karjufestareille.

Matala majamme.

 

Pirke puhelimessa.

Emme olleet tietoisia kuinka kaukana festarit olivat Uudenkaupungin keskustasta ja lähdimme ajelemaan sillä oletuksella, että "jossain tässä lähellähän sen on pakko olla". Seurasimme kylttejä ja ajoimme ja ajoimme... Jossain vaiheessa käännyimme väärälle tielle, mutta huomasimme sen heti ja matka jatkui oikeaan suuntaan. Ehkä noin 20km päästä tienviitat ohjeistivat kääntymään hiekkatielle ja luulimme myös tässä vaiheessa, että olemme melkein perillä. No, eipä oltukaan, vaan sitäkin tietä sai vielä hetken aikaa kiemurrella, kunnes kaksi keltaliivistä miestä ohjasivat meidät jättämään auton pellolle parkkiin. Luulimme olevamme siis perillä, mutta missään ei näkynytkään mitään festareihin viittaavaa. Jatkoimme matkaa siis jalan ja onneksi muutaman sadan metrin päästä löytyivät Karjufestarit eikä oltukaan eksytty!

Vihdoinkin, Karjufestarit!

Tihkusateesta huolimatta festareilla oli ihmisillä ilo irti ja ehdimme juuri parahiksi näkemään Elonkerjuun keikan. En ole koskaan kyseisen bändin musiikista tykännyt, mutta jotenkin vaan bändin energinen fiilis (ja kyllähän sitä uutta laulajamiestäkin katseli ihan mielellään...) veti mukaansa ja heiluimme musiikin mukana koko keikan ajan.

Elonkerjuu rokkasi!

Seuraavaksi esiintyi Don Johnson Big Band, joka myöskään ei kuulu suurimpiin suosikkeihini, mutta keikka oli niin hyvä, että en edes ehtinyt ottaa valokuvia, kun tanssittiin menemään. Laulajakin kehui Karjufestareitten erityisen hyvää menoa ja fiiliksen kyllä huomasi yleisössä.

Illan kruunasi Haloo Helsinki, jota oli selvästi tullut eniten ihmisiä katsomaan. Olimme aika edessä, mutta siirryimme jossain vaiheessa vähän kauemmaksi, kun tungos kävi ahdistamaan. Erittäin hyvän keikka oli kyllä sekin, mutta esityksen loppumetreillä aloimme jo hivuttautumaan ulos päin ja kohti parkkipaikkoja, koska emme halunneet jonotella kapealla ja pimeällä hiekkatiellä autojen ja bussien seassa pahimpaan "ruuhka-aikaan".

Me ja HIANOT festaripipot!

Meille sanottiin leirintäalueella, että jos tulemme yöllä takaisin niin saamme kyllä portin auki itse ja voimme ajaa auton leirintäalueelle, mutta sehän ei ihan noin mennytkään, vaan portti oli lukossa ja yövartija tuli ilmoittamaan meille, että auto pitää jättää ulkopuolelle, koska yöllä on hiljaisuus ja alueelle ei saa silloin ajaa.

Nukuimme yön hyvin makuupusseissamme ja aamulla meidän "hienohelmojen" oli pakko käydä testaamassa leirintäalueen suihkut, koska oli niin nuhjuinen olo. Näen vieläkin sielujen silmin Kouvolan Käyrälämmen leirintäalueen suihkutilojen ajoittaiset lattioilta löytyneet kakkapökäleet, joita kesätyöntekinä siivoilin. Onneksi yllätyksiltä vältyttiin tällä kertaa!

Aamukahvien jälkeen jatkoimme matkaa vieläkin tuulisessa, mut nyt jo vähän aurinkoisemmassa säässä kohti Pohjanmaata ja Härmää. Tulimme vähän katumapäälle varaamamme hotellin suhteen ja niinpä Pirke perui matkalla hotellivarauksen (Kiitos iPhonen ja 3G:n! Emme olisi selvinneet hetkeäkään ilman älypuhelimia :D) ja löysi netistä edullisemman majoitusvaihtoehdon, joka oli jopa vähän lähempänä Powerparkia, jonne olimme siis matkalla.

Pysähdyimme vain kerran matkalla pikaisesti vessa-ja kahvipaussilla ja tyydyimme ihailemaan "aakeita, laakeita" maisemia auton ikkunasta Suvi Teräsniskaa ja radiota kuunnellen. Neljän jälkeen olimmekin perillä ja kävimme hakemassa avaimen huoneistoon, jonka Pirke oli matkalla varannut. Olimme todella iloisia, että vaihdoimme hotellimajoituksen huoneistoon, koska emme olisi ehtineet hotellin yhteydessä sijaitsevaan kylpylään muutenkaan ja huone oli tosi mukava, meillä oli jopa pieni terassi!

Näkymä huoneiston terassilta. Aika alavaa.

Powerpark-huvipuisto näytti hienolta ja ostimme innokkaina portilta rannekkeet. Suuntasimme ensimmäisenä puiseen vuoristorataan eikä jonoakaan ollut paljon. Jännittämään minua rupesi välittömästi, kun pääsimme laitteeseen istumaan ja näköjään joko ikä tai vuosien tauko huvipuistolaitteista on tehnyt tehtävänsä, koska kyyti tuntui tosi hurjalta ja minä jopa huusin lähes koko matkan. Olimme Pirken kanssa molemmat sitä mieltä, että tuntui kyllä hurjemmalta kuin silloin nuorempana. Emme kuitenkaan viisastuneet edellisestä yhtään vaan suuntasimme astetta (tai montakin astetta) hurjempaan vuoristorataan. Tässä laitteessa mentiin ensin silmukkaa eteenpäin hurjaa vauhtia ja sitten vielä taaksepäin sama kyyti. Taisin huutaa suoraa huutoa koko matkan ja huono olokin tuli. Päätimme sitten mennä vähän rauhallisempaan laitteeseen eli maailmanpyörään. 

Olin kahden vaiheilla - en mennyt.

Yritin hymyillä, vaikka vatsassa velloi.

Kun olo oli vähän tasaantunut, suuntasimme pieneen vuoristorataan ja se olisinkin ollut ihan kiva, jos minua ei olisi oksettanut niin paljoa. Jäätelön ja veden jälkeen pystyin jo ajattelemaan seuraavaa laitetta ja päätimme kokeilla kummitusjunaa. Vaunuissa oli mukana pyssyt, joilla piti ampua erilaisia kohteita matkan aikana ja minulla meni ainakin täysin ohi minkälaisia kummituksia laitteessa oli, kun mäiskimme aseilla sormet krampissa tietämättä yhtään kuka vaunun neljästä henkilöstä oli osuja. 

Olimme näköjään tässä vaiheessa unohtaneet vuoristoradoissa koetut kauhunhetket ja lähdimme kokeilemaan laitetta, jossa ensin mennään hitaasti korkean tornin päähän vaunussa istuen ja sen jälkeen vaunu tippuu vapaana pudotuksena alas. Olin täysin paniikissa samantien, kun turvakaaret loksahtivat kiinni ja koko matkan ylös mietin vain, että miksi ihmeessä suostuin tähän. (Taidettiin Pirken kanssa suostutella toinen toisemme...) Pudotus tuntui kamalalta! Kävelimme pois laitteen luota jalat täristen ja vannoimme ettemme ikinä mene sinne uudestaan. En tiedä miksi nykyään laitteisiin mennessä miettii "mitä jos turvakaari ei pidä", "pysyyköhän tämä nyt varmasti täällä" jne., kun lapsena ei tullut mieleenkään, että ne eivät olisi turvallisia. Kuolemanpelko on siis saavuttanut vanhan "minäpä napsin vähän kuvia täällä korkkiruuvissa pää alaspäin ollessa"-vuoristoratailijan.

Kauhein laite missä ikinä olen ollut!

Vatsanvatkauslaite. Ei menty EI.

Kävimme vielä kerran puisessa vuoristoradassa, vesivuoristoradassa ja vielä jossain vuoristoradassa. Kaikki keinutus, vetkutus ja heilutus-laitteet jätimme väliin, koska oksentaminen ei ole kivaa. Lähdimme etsimään jotain vähän hienompaa ravintolaa autolla huomataksemme vain, että ainoa hieno ravintola oli Powerparkin vieressä, joten palasimme astioille. Söimme vatsat täyteen ja menimme huoneistoomme katselemaan telkkaria, räpeltämään puhelintemme kanssa ja muistelemaan kauhujen huvipuistolaitetta. :)

Tuolla kävime syömässä "hienosti".

Maanantaiaamuna olikin sitten aika lähteä kotiinpäin, mutta yhden mutkan kautta kuitenkin. Kävimme nimittäin kyläkauppa Tuurissa. Olihan siellä kaikenlaista, mutta ennen kaikkea paljon ihmisiä. Ostimme lapsille vähän tuliaisia ja jatkoimme taas matkaa. Pientä jännitysmomenttia saimme aikaiseksi sillä, että emme tankanneet lähtiessämme ja bensatankki alkoi uhkaavasti tyhjentyä eikä bensa-asemia ollut missään matkan varrella. Jotenkin sitä aina etelä-suomalaisena unohtaa, että pohjoisemmassa ei ole joka tien haarassa ABC:tä...

Tuurin kyläkaupalta lähtiessä auton ikkunasta napsaistu foto...

 
 Loppumatkan sää oli aika sateinen, mutta pääsimme turvallisesti Kouvolaan, josta jatkoin vielä kotiin Espooseen. Vaikka autossa tulikin istuttua yli 1000km niin perse ei päässyt puutumaan ja matka meni nopeasti. Todella kivaa oli ja tällaisia "mammojen reissuja" täytyy ehdottomasti tehdä uudelleen!

Antti teki mulle kartan Pirken ja mun reissusta. 1400km oli kokonaismatka.